Vihastuttaa. Miksi hän ei ole sellainen kuin haluaisin? Toisaalta vihastuttaa myös tämä oma vaatimukseni, että hänen muka pitäisi olla juuri oikeanlainen. Ei kukaan voi täyttää mielikuviani täydellisestä ihmisestä. En minäkään varmasti ole hänelle täydellinen nainen. Silti haluaisin, että hän ymmärtäisi minua puolesta sanasta, osaisi lukea tunteita kasvoiltani ja aistia merkitykset tyhjien puheideni takaa. Eikö hän olekaan minulle se oikea?

Nyt jo hävettää tuo äskeinen kysymys. Haluan ajatella, että hän on hyvä minulle, vaikka ei täydellinen olekaan. Ehkä minä olenkin tässä se vääränlainen. En osaa asettua hänen kenkiinsä, vaadin häneltä liikaa. Helvetti, kun en haluaisi aina miettiä, miten päin minun tulisi olla, että se häntä miellyttäisi.

Kirjoitukseni ovat ihan ristiriitaisia. Ensin toivon hänen olevan juuri sellainen, kuin itse haluaisin, mutta sitten sanon, että haluaisin suhteen, jossa voisin olla täysin oma itseni. Missä se tasa-arvo on? Eikö hän kelpaakaan minulle omana itsenään? Minä luulin, että kelpaisi. Luulen yhä edelleen.

Ehkä minä tästä jotain sain irti itseäni varten. Voi kyllä olla, että menin vain pahemmin solmuun.