Kesken äskeisen kirjoituksen tuli jonkinmoinen kauhun tunne. Etten osaa kirjoittaa mitään, eikä minua itseänikään oikein kiinnosta nämä asiat.

Sanoin, että minulla on rakas. En ole ihan varma, kuinka rakas minä olen hänelle. Silloin uskon olevani rakastettu, kun olen hänen vierellään ja saan hellyyttä, mutta kun olemme kaukana toisistamme... Olemme aika usein kaukana toisistamme, koska elämme kaukosuhteessa. Näemme pari kertaa kuukaudessa, viikonloppuisin. Minulle se sopii varsin hyvin, koska olen sitoutumiskammoinen, enkä enempää kestäisikään. Mutta silti haluaisin olla varma hänen tunteistaan. Ja omistanikin.

Äidinkielen opettaja sanoi lukiossa, ettei lauseita saisi aloittaa ja-sanalla. Minulla on kuitenkin sellainen paha tapa, enkä voi sille mitään. Ylioppilaskirjoituksissa vältin sitä, mutta nyt, kun kirjoitan tätä, en jaksa siitä välittää. Antakaa anteeksi, jos se teitä häiritsee. Ja minun lyhyet lauseeni, jotka töksähtelevät.

Rakkaani ei puhu minulle paljoakaan. En tiedä, onko se minun syyni, pitäisikö minun rohkaista häntä, jos hän on vain ujo. Minua häiritsee se, ettei hän puhu minulle.